syndroneonline.com
Elämässä saa, mitä tulee. Äitienpäivän lähestyessä mietin, kuinka nopeasti lapset ovat kasvaneet. Minun on vähitellen hyväksyttävä, että heillä on jo paljon omia juttujaan. En enää tunne heitä nenänpäästä varpaisiin. Äitiys on samaan aikaan parasta ja raastavinta, mitä voi kokea. Suurta rakkautta, mutta myös suurta huolta. Laulun sanoin: "On silti mulla takiasi aina sydän vähän kallellaan". Tulevina vuosina huolet varmasti vain kasvavat. Toivoisin osaavani olla heille luja, mutta lempeä. En voi olla ylpeä jokaisesta hetkestäni äitinä. Olen menettänyt hermoni ja alentunut itsekin lapsen tasolle. Mennyt mukaan kiukkuun. En ole pystynyt antamaan sitä, mistä olen itse joskus jäänyt paitsi. Jos silti jostain voin olla ylpeä, niin siitä, että olen myös pyytänyt anteeksi lapsiltani, jos olen ollut epäreilu. Kertonut heille, kuinka paljon heitä rakastan. Sanonut myös sen, ettei ole sellaista asiaa tai tekoa, mikä saisi rakkauteni heitä kohtaan loppumaan. En aina välttämättä pidä kaikesta, mitä he tekevät ja voin olla vihainen, mutta silti heitä rakastan.
Sivun läpinäkyvyys Näytä lisää Facebook näyttää tietoja, joiden avulla ymmärrät sivun tarkoitusta paremmin. Katso, millaisia toimintoja sivua hallinnoivat ja sisältöä julkaisevat ihmiset tekevät. Sivu luotu – 2. kesäkuuta 2013
Kun koti on siisti se tuo mielenrauhaa ja hyvää oloa. Lelusotku ei haittaa, mutta juurikin puhtaus on tärkeää. Iltaisin mä tykkään, että paikat siistitään ja mä imuroin oikeasti joka ilta yleiset tilat eli keittiön, olkkarin, pitkän käytävän, eteisen, pikkuvessan ja usein myös kodinhoitohuoneen. Jätän siis imuroimatta ainoastaan makuuhuoneet sekä leikkihuoneen eikä mua haittaa vaikka lastenhuoneet ja leikkihuone jäisi siivoamatta leluista. Meillähän saa leikkiä paljon kaikenlaista, ottaa sohvasta vaikka kaikki tyynyt irti ja tehdä temppuradan tai leikkiä vaikka samaan aikaan kaikilla talon leluilla, mutta illaksi mä haluan aina yleiset tilat siisteiksi. Meillä lapset siivoavat sotkujaan, mutta myös me vanhemmat jeesaamme heitä hieman. Pikku poliisi! Unisen näköinen Milo keulii! Tämä päivä päättyi ihanasti, sillä lähdimme äitini ja siskoni kanssa kolmisin sisustuskauppa Kasvihuoneilmiöön. Ihan mahtava paikka ja teimme kaikki ihania löytöjä. Kuvailen ostokset tännekin, mutta nyt jatkan iltaa Johnnyn kanssa, sillä tulin juuri vasta kotiin!
Lähtiköhän se jo koulusta? Onko suojatien kohdalla tänään auto? Katsooko autoilija tietä vai Facebookia? Miksei se vastaa? Onhan se kotona kun avaan oven? Minnehän ne meni leikkimään? Ikkunoista ei näy mitään. Siellä on jo tosi pimeääkin. Kuinka monta minuuttia siitä on kun ovi pamahti kiinni? Löytyyhän sen pihalta kun menen hakemaan? Meidän pienet ovat kasvaneet ihan liian nopeasti viime aikoina, en oikein tahdo pysyä perässä. Ykkönen on kulkenut nyt viikon tai kaksi itse koulusta kotiin, kotoa kouluun. Kaikki on sovittu, harjoiteltu ja turvalliseksi havaittu. Joka päivä kello 13. 22. tulee puhelu. Äiti voinko mä lähteä tänään yksin kotiin? Katson kännykästä onko hän jo perillä. Kotimatka kestää yli puoli tuntia, vaikka matkaa on vain reilu kilsa. Hän rakastaa kävellä hitaasti, ihan omaa tahtia. Minä rakastan häntä ja olen joka päivä sydän vähän kallellaan. Kakkonen on alkanut liikkua enemmän kavereiden kanssa ulkona. Joku tulee pimpottamaan ovikelloa, eteisessä kahisee hetken, sitten kuuluu reipas moikka!
Johnny nukahti heti Milon perään ja Amalia taisi valvoa pisimpään meistä kaikista. Aamulla nukuimme kahdeksaan ja menimme aika pian aamupalalle. Hotellissa puuro maistuu aina niin hyvälle marjakiisselin kanssa, ihan hassua. Kovin rauhallinen aamupalahetki ei ollut emmekä viipyneet kovinkaan kauaa. Nuppu nousi syöttötuolissa seisomaan eikä jaksanut keskittyä syömiseen juuri ollenkaan. Kotimatkalle lähdimme jo kymmenen pintaan, jotta Nuppu sai nukkua kunnon päiväunet kotona. Nukuin pikkuisen kanssa ja Nuppu veti lähes kolmen tunnin unet. Itsekin nukuin kaksi tuntia ja teki niin hyvää. Alkuillasta lähdimme vielä siskon perheen mökille ja grillasimme yhdessä. Miehet ja lapset saunoivat ja uivat. Nauratti vähän, kun tokaisin lähtiessä siskolleni, että nyt meillä ei kyllä jäänyt mitään ja omalle venepaikalle päästyämme huomasin, että mun kännykkä unohtui mökille. Me siis unohdetaan aina jotain joka paikkaan ja esimerkiksi futisharkoissa mun perään viitotaan tai huudellaan tosi usein, kun unohdan kenkiä tai pitkää paitaa.