syndroneonline.com
Samaria-rotko oli nimittäin jäänyt mieleeni Kreetalla vietetyn kesän 2010 kirkkaimpana kohokohtana – ja tuolloin en vielä edes ollut niin innokas patikoija kuin nykyään. Jo jutun tässä vaiheessa haluan kertoa, että kirjoittaessani tätä torstai-iltana, neljä päivää 16 kilometrin mittaisen rotkovaelluksen jälkeen, ovat jalkani edelleenkin muusia, kävely on jäykkää ja pohkeeni ovat kireät kuin viulun kielet. Alaraajat toimivat sentään jo paremmin kuin vielä eilen, mutta en todellakaan muista aikaisempien Samaria-kertojen jälkeen olleeni näin rikki. Samaria oli rankempi kuin olin muistanut (tai todennäköisemmin minä huonommassa kunnossa liikkumattoman kesän jälkeen), mutta olivatko aamuneljän herätys ja päiviä kestävät kivut vaivan arvoisia? Todellakin olivat! Samaria-rotko alkaa Xylóskalosta, 1230 metrin korkeudesta. Ylhäällä Lefka Ori -vuoristossa on kylmä, joten ilman takkia tai lämmintä paitaa ei kannata tälle reissulle lähteä. Ei edes siitä huolimatta, että aurinko alkaa lämmittää heti, kun se pääsee rotkon seinämiä korkeammalle, eikä sen jälkeen pitkähihaiselle ole enää tarvetta.
Vietin syysloman Kreetalla. Olin käynyt siellä kaksi kertaa aiemmin, joten saari oli minulle matkailukohteena melko tuttu. Samarian rotkoon en kuitenkaan ollut edellisillä kerroilla uskaltautunut. Samarian rotko sijaitsee Kreetan lounaisosassa Lefka Ori -vuoristossa. Rotko on yksi Euroopan pisimpiä (16 km) ja syvimpiä. Se on suosittu vaelluskohde ja osa kansallispuistoa. Sinnepä, Samarian rotkoon, päätimme sitten mekin jälkikasvun kanssa lähteä. Varasimme retken paikalliselta matkatoimistolta, Kladokselta, jonka toimipiste sattui sijaitsemaan ihan majapaikkamme kulman takana. Matkatoimiston virkailija varoitteli meitä Samarian rotkon maaston haastavuudesta. Nyökyttelin kärsimättömänä. Olinhan toki ottanut etukäteen selvää rotkosta ja katsellut sieltä otettuja kuvia. No, maasto olisi varmasti hieman epätasaista, mutta eihän tässä nyt ensimmäistä kertaa pappia kyydissä oltu, hyvänen aika! Olinhan liikkunut elämäni aikana ties minkälaisessa maastossa, minä, maaseudulla korpimetsän keskellä kasvanut.
3, 6 km (n. 7. Christós eli Aféntis Christós ( 35°16′04″N, 23°57′48″E) Kristuksen kirkko. 170 m. Matka Rautaportille n. 0, 5 km (n. 10 min). 8. Rautaportti ( Pórtes eli Sideróportes) ( 35°15′22″N, 23°58′06″E) Rotkon kapein kohta, jossa rotkon leveys on vain kolme metriä ja seinämien korkeus n. 300 metriä. Matka Palaiá Agía Rouméliin n. 1, 3 km (n. 15 min). 9. Palaiá Agía Rouméli ( 35°14′24″N, 23°57′55″E) Vanhan Agía Roumélin kylän paikka. Antiikin aikana paikalla sijaitsi Tarran kaupunki. Varsinaisen rotkon päätepiste ja kansallispuiston portti on hieman ennen kylää. Matka Agía Rouméliin n. 3, 0 km (n. 45 min). 10. Agía Rouméli ( 35°13′48″N, 23°57′44″E) Agía Rouméli kylä toimii vaellusreitin eteläisenä päätepisteenä. Kylässä on satama, josta on laivayhteys Chóra Sfakíoniin ja Palaióchoraan. Kuvagalleria Kolmen tunnin unien jälkeen herätyskello soi klo 5. Bussi noutaa auringon kohta noustessa. Omaloksen tasangoilla juoksee jo Kri-Kriitä sadoittain. Samarian kuuluisa lähtötasanne. …ja menoksi.
1, 5 tunnin upea bussimatka vuoriston yli ja sivuitse takaisin Etelä-Kreetalle. Muista nämä Hyvät kengät. Jollei sinulla ole vaelluskenkiä, käytä hyväpohjaisia lenkkitossuja. Reitti on kivinen ja irtokiviä kivien päällä. Aamuaikaisella (klo 7-8) kun aloitat, ehdit kulkea n. 50% varjoissa, mutta loppupää on aina paahteinen. Muista 50+ -aurinkorasvat! Ota mukaan suolaista ja makeaa jotka ei sula. Iso vesipullo riittää, koska voit täyttää sitä lähdevedellä koko matkan ajan. Me otamme edellisiltana magnesiumtabletit ja myös matkan jälkeen. Kuuluisat Samarian puujalat saat, ellet ole tottunut kävelemään pitkiä matkoja. Osalla voi olla vaikeaa kävellä 2-3 päivää reissun jälkeen. Laita pitkähihaiset paidat, suojaavat hatut ja aurinkorasvaa siis näkyvä iho. Reitti 1. Xylóskalo ( 35°18′29″N, 23°55′06″E) Xylóskalo ("Puuportaat") on saanut nimensä paikalla aiemmin olleista, alas rotkoon laskeutuneista puisista portaista. Nykyisin porrastus on kivetty ja siinä on puiset kaiteet. Xylóskalo on kansallispuiston pohjoinen portti ja vaellusreitin alkupiste useimmille kävijöille.
Tätä rotkoa ei kannata kiirehtiä läpi, vaan nauttia itse matkasta. Usko minua: tällä reissulla määränpäässä haluaa viettää vähemmän aikaa kuin itse matkalla. Samaria-rotko päättyy Libyanmeren rannalle Agia Roumelin kylään. Tai tarkemmin sanottuna rotko päättyy kolme kilometriä ennen kylää, eli rotkon osuus patikasta on 13 kilometriä – ja laiskuuden tässä vaiheessa iskiessä voi viimeiset kolme kilometriä mennä pikkubussilla. Ajatus autokyydistä kieltämättä houkutteli minuakin, mutta sinnikkäästi kävelin viimeisetkin kilometrit. Agia Roumeli on pikkuinen ja ihan viehättävä kylä, mutta kovin montaa tuntia ei täällä jaksa viettää patikoinnin päätteeksi. Lounaan jälkeen olisin ollut jo täysin valmis aloittamaan kotimatkan, mutta jouduimme odottamaan lähes neljä tuntia päivän ainoaa, klo 17. 30 lähtevää, venekyytiä Sougian kylään. Tunnin mittaisen lauttamatkan jälkeen pääsisimme bussiin ja vihdoin kohti Haniaa – Agia Roumelista kun ei pääse pois muuten kuin veneellä tai patikoiden. Tämä myöhäinen veneen lähtöaika kannattaa pitää mielessä, jos vaellustahti on rivakka: suosittelen hidastelemaan rotkossa mahdollisimman paljon ja nauttimaan sen kauneudesta ajan kanssa!
Kielistä saksa taisi olla se puhutuin. Opas piti pakinansa sekä saksaksi että englanniksi. Kun saavuimme rotkolle, kello oli suunnilleen yhdeksän. Eipä muuta kuin vaeltamaan. Kävi ilmi, että muutama muukin oli saanut saman idean. Innokkaita patikoijia oli todella paljon. Aluksi laskeuduimme portaita pitkin alemmas kohti rotkon syvyyksiä. Etenimme vieri vieressä, toistemme selkään hengittäen. Porukka oli niin tiiviissä sumpussa, että jos yksi meistä olisi kompastunut ja kaatunut, olisimme luultavasti kaikki muutkin kellahtaneet kumoon kuin jonoon asetetut pelikortit. Kiristelin hampaitani. No, kohtahan tästä pääsisi viipottamaan omaa reipasta tahtiaan, jäisivätpähän jälkeen nuo hituraiset eläkeläispapat ja -mummot! Pian minulle selvisi, etten todellakaan "viipottaisi". Reitti oli alusta alkaen vaativa minunlaiselleni sunnuntaipatikoijalle. Eniten kulkemista hankaloitti se, että koko ajan piti olla äärimmäisen tarkkana, mihin jalkansa asetti. Irtonaisia pikkukiviä oli todella paljon, ja jos sellaisen päälle astui, jalka lähti helposti luisuun.
Näistä juoma-, eväs- ja wc-tauoista huolimatta vaelluksen loppuosa oli minulle tuskien taivalta. Puolenpäivän jälkeen aurinko porotti armottomasti pilvettömältä taivaalta. Oli pakko suojata päätä ja pitää huivia päässä, mikä vain lisäsi kuumuuden tunnetta. Kuumuus oli nimittäin sietämätöntä, eikä rotkossa ollut sellaista kasvillisuutta, joka olisi tarjonnut varjoa. Pahinta minulle oli kuitenkin maaston kivisyys ja sen aiheuttama epätasaisuus. Ihan kuin maasto olisi kasvanut valkoista kiveä, niin paljon niitä oli, silmänkantamattomiin. Muistan ajatelleeni, että jos helvetti on olemassa, se on epäilemättä hyvin samantyyppinen kuin Samarian rotko. Entäs ne luontoystävän luontoelämykset? Ne jäivät vähäisiksi, ellei valkoisia kiviä oteta huomioon. Ei siksi, etteikö upeita maisemia olisi ollut tarjolla, vaan siksi, että minun oli pakko pitää katse kivissä, etten kupsahtaisi epätasaisessa maastossa pyllylleni. Kaksi kertaa tosin pyllähdinkin... Viimeisten kilometrien aikana päässäni pyöri vain yksi ajatus: eikö tämä ikinä lopu?
Vasta myöhemmin olen ymmärtänyt vaelluksen vaikutukset henkisellä ja fyysisellä tasolla. En ole eläessään suoriutunut mistään näin fyysisestä tehtävästä, mutta tämä rohkaisee mua jatkossakin tekemään jotain näin mieletöntä. Suosittelen tätä kaikille, joilla on hyvä peruskunto ja haluavat kokea jotain ainutlaatuista.